Vuoden 1992 kilpailukausi oli jo elokuun puolella menossa ja Tampereen mestaruuskilpailuissa oli
silloin lajivalikoimassa myös mm. miesten kuulantyöntö.
Osallistuin tähän ns. sivulajiini ja tuntui jollakin tavalla olevan omakin kunto noususuunnassa.
Omasta mielestäni suoriuduin kohtuullisen hyvin ja työnsin muistaakseni ensimmäisen kerran yli 16 metriä,
tulos oli 16,23 metriä – taisi siinä jonkinlainen hyvän olon tunnekin vallata mieltä ja kehoa.
Perspektiiviä suoritukselleni (ja varsin aiheellista sellaista), antoi Pyrinnön primus motor, Hakasen Jarmo, joka tyylilleen uskollisena ja
pilke silmäkulmassa totesi ”lakonisesti” työntöni jälkeen: ”Eihän sen ihan huonosti mennyt, nimittäin ensimmäinen suomalainen
kuulantyöntäjä saavutti tarkalleen samat lukemat niinkin myöhään kuin 1930-luvulla, Sulo Bärlund nimeltään”.
Tulipa siinä kohtuullisen hyvin itselleni selväksi, että aikoinaan on ollut ihan oikeasti URHEILIJOITA.
Sen verran täytyy kuitenkin vielä todeta, että kilpailun viimeisellä työntökierroksella sattui sellainen haaveri, että kuula pyörähti
etusormeni yli ja sormi venähti melko pahasti. Seuraavalla viikolla oli tiedossa karsintakilpailu kiekonheitossa Suomi-Ruotsi maaotteluun ja
itselläni oli jo pitkään ollut tavoitteena päästä ensimmäistä kertaa mukaan Suomi-Ruotsi maaotteluun.
Tavoite näytti (ja tuntui) haaverin jälkeen melko kaukaiselta, mutta konstit keksittiin: Sormeen vaan puudutuspiikkiä ja karsintakisassa rinkiin .
Oudoltahan se tuntui, kun ei heittokäden etusormissa ollut minkäänlaista tuntoa, mutta niinpä vaan karsinnasta paikka maaotteluun avautui.