Kesäkuun alussa julkaisin Mikko Salasuon ja Helena Huhdan kanssa tutkimuskirjan Huippu-urheilijan elämänkulku – tutkimus urheilijoista 2000-luvun Suomessa. Noin 500-sivuinen järkäle on lähes nelivuotisen projektin pääjulkaisu ja luomme siinä laajan katsauksen suomalaisten huippu-urheilijoiden urakehitykseen ja elämänvaiheisiin. Haastattelimme 96 urheilijaa 45 eri lajista. Lajikirjossa huomioimme niin perinteisemmät yksilölajit, joukkuelajit kuin niin sanotut elämäntapalajitkin. Haastatelluista suuri osa on tai on ollut lajissaan kansainvälistä huipputasoa – esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa Minna Kauppi, Peetu Piiroinen ja Sasu Salin. Lisäksi haastattelimme 18:aa nuorena lupaavan uransa kesken lopettanutta urheilijaa ymmärtääksemme paremmin, millaisia tekijöitä lopettamisen taustalla on.
Tutkimuksen keskeisiä havaintoja oli lapsuuden ja nuoruuden monipuolisen ja omaehtoisen liikkumisen tärkeys. Huippu-urheilijoiden vanhemmat olivat tukeneet ja kannustaneet lapsiaan liikunnan pariin, mutta eivät painostaneet. Lisäksi tärkeää oli, että urheilijat olivat saaneet itse valita lajinsa. Keskeistä on myös huomata, että perheenjäsenet olivat näyttäneet esimerkkiä: peräti 71:n urheilijan perheessä vähintään yksi muu perheenjäsen, eli vanhempi ja/tai sisarus, oli niin ikään ollut kilpa- tai huippu-urheilija.
Tärkeä havainto on myös se, että huipun saavuttaneet urheilijat kertoivat etsineensä, kokeilleensa ja harrastaneensa monipuolisesti lukuisia eri lajeja lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Heidän ei myöskään tarvinnut tehdä lajivalintaansa liian aikaisin – monet huiput olivat vielä teini-iän lopulla harrastaneet useampaa kuin yhtä lajia. Lopettaneiden haastattelut tarkensivat kuvaa: monet heistä kertoivat, että olivat harrastaneet vain yhtä lajia. Se johti kyllästymiseen ja lopettamiseen.
Tutkimuksemme mukaan lajinomaisen leikkimisen ja monien lajien kokeilemisen tulisi olla etusijalla lasten liikunnassa vähintään 12–13 ikävuoteen saakka. Tämä on hyväksi lapsen kasvulle ja edistää sitä, että urheiluun kehittyy elinikäinen ja positiivinen suhde. Tästä on kansanterveydellisiä hyötyjä, mutta se kehittää myös huippu-urheilijoita. Monista signaaleista päätelleen tämä ideaali ei kuitenkaan Suomessa useinkaan toteudu.
Viime vuosikymmeninä suomalainen liikunta ja urheilu vaikuttaa monin paikoin johdattaneen lapsia ja nuoria aivan erilaisiin suuntiin. Harrastusmaksut ovat nousseet, mikä on vähentänyt liikkuvien lapsien määrää. Samalla kilpailu lapsista urheiluseurojen “asiakkaina” on johtanut siihen, että lapsia treenautetaan liian paljon liian varhain, ja heitä painostetaan tekemään lajivalintansa turhan aikaisella iällä. Vaikka lapsilla teetettäisiin monipuolisia harjoituksia yhden lajin puitteissa, se ei ole ideaalitilanne, sillä lapset kaipaavat myös sosiaalista vaihtelua – eri treeniporukoita, valmentajia ja niin edelleen.
Jos ja kun liikunnan ja urheilun kentällä ymmärretään, että monipuolisuus ja paineeton kokeileminen ovat edistämisen arvoisia asioita, on tälle etsittävä luontevia kanavia. Yleisseurat voivat olla sellainen, sillä ne ovat otollisia paikkoja rakentaa lajien välistä yhteistyötä. On toivottavaa, että tämä huomioidaan myös kansallisessa liikuntapolitiikassa. Yleisseuroilla on toki omakin vastuunsa: eri lajijaostojen ei tule kilpailla “lapsiasiakkaista”, vaan niiden on ymmärrettävä yhteistyön kauaskantoiset hyödyt. Samoin vanhempien on peräänkuulutettava mielekästä ja eettistä lasten ja nuorten urheilutoimintaa, ja muistettava toimia itsekin hyvinä ja kannustavina esimerkkeinä – pakottamalla ja huutamalla ei huippuja tehdä, vaan päinvastoin.
Painotamme tutkimuksessamme, että koko liikunnan ja urheilun kenttää on lähestyttävä kokonaisvaltaisen ja kollektiivisen hyödyn näkökulmasta. Tämä tarkoittaa sitä, että otetaan huomioon yhteiskunnan ja kansanterveyden hyöty siinä missä huippu-urheilunkin. Kollektiivista ajattelua voidaan kuitenkin soveltaa myös muilla tasoilla: esimerkiksi yleisseuran sisällä eri lajit hyötyvät monipuolisesta yhteistyöstä, jolloin useammat lapset pysyvät mukana pitempään. Tämän seurauksena seurat saavat varmasti ylpeillä myös niillä huipuilla, joita hyvin rakennetusta ja hoidetusta harrastajapohjasta aina silloin tällöin nousee.
PS. Urheilin itsekin junnuvuosina hetken verran Pyrinnössä. Jätin kuitenkin yleisurheilun kesken iässä, jossa monet sen jättävät: 14-vuotiaana, kun harjoittelu alkoi muuttua tavoitteellisemmaksi. Nuoruuden muut puuhat veivät mennessään, mutta osa harjoittelukavereistani jatkoi aina kansainväliselle arvokisatasolle saakka. Heitä muistellessani tulee mieleen, että heidän menestyksensä on linjassa tutkimuksemme havaintojen kanssa. Esimerkiksi Tero Järvenpää oli kova luu ainakin lentopalloverkolla ja Lassi Raunio ja Tuomas Huhtala pirullisen vaikeita vastustajia futiskentällä. Myöhemmällä iällä löysin tieni Pyrinnön korispeleihin ja olen saanut muun muassa todistaa vanhan kaverini Antero Lehdon nostavan kolme kertaa Pantteripatsasta ja kampeavan itsensä korismaajoukkueeseen. Antero varttui samoilla kulmilla kuin minä, Pispalassa, ja Anteron saattoi löytää yhtä hyvin tossulätkän tai pesäpallon kuin koripallonkin parista – monipuolisuus oli jälleen valttia!
Kirja Huippu-urheilijan elämänkulku – tutkimus urheilijoista 2000-luvun Suomessa (kirjoittajat Mikko Salasuo, Mikko Piispa & Helena Huhta), ilmestyi Nuorisotutkimusverkoston julkaisusarjassa kesäkuun alussa. Kysessä on tieteellinen julkaisu, ja se on tilattavissa osoitteesta http://www.nuorisotutkimusseura.fi/catalog/kirjat/huippu-urheilijan-elamankulku.