P-Blogi: Junnuvalmentaja – kasvun kumppani

Meistä junnuvalmentajista tulee urheilevan lapsen tai nuoren elämässä useimmiten ‒ halusimmepa sitä tai emme ‒ keskeinen osa junnun arkea ja elämää. Lapsi astuu “Pyrinnön polkuun” yleensä kahdeksan vuotiaana. Junnuvalmentajien huomassa matka jatkuu usein aikuisurheilijaksi asti, joskus jopa tästä eteenpäin. Kun lasketaan 4-5 treenikertaa viikossa, kaikki kilpailureissut ja viikonloppuleirit, voidaan puhua jo melko tiiviistä yhdessäolosta. Arki-iltoina junnu saattaa viettää enemmän aikaa meidän kanssamme kuin omien vanhempiensa. Junnu, hänen persoonansa, tapansa ja tottumuksensa sekä ajatuksensa tulevat väistämättäkin tutuksi. Meillä on parhaassa tapauksessa mahdollisuus nähdä koko lapsuus- ja nuoruusiän  kasvu ja kehitys. Toimia ns. kasvun kumppanina.

Terveelliset ruokatottumukset, riittävä yöuni ja omaehtoinen liikkuminen. Tämä paketti on jo peruskauraa urheilevien lasten ja nuorten valmennuksessa. Pyrinnössä yleisurheilijajunnut kuulevat näistä asioista mm. jokavuotisilla Terve Urheilija -leireillä. Väitän, että junnumme tietävät hyvin tarkkaan, mitä kuuluu terveelliseen ruokavalioon, kuinka paljon tulisi nukkua ja liikkua. Ainakin teoriassa. Käytännön toteutus voi olla toista. Me junnuvalmentajat olemme omaksuneet oman tärkeän roolimme valistustyössä. Ovathan nämä asiat suoraan yhteydessä harjoitteluun, treenistä palautumiseen ja kehittymiseen urheilijana.

Kuinka moni tulee kuitenkaan ajatelleeksi, että tähän kasvun kumppanuuteen kuuluu fyysisen terveyden ja terveystottumusten lisäksi paljon muutakin. Halusimmepa sitä tai emme. Näemme ja kuulemma paljon muutakin kuin sen, oliko ponnistava jalka oikeaoppisesti lantion alla tai lähtikö keihäs oikeassa asennossa. Näemme, kuinka kaverisuhteita muodostetaan, mutta näemme myös silloin tällöin kitkoja ja konflikteja kavereiden kesken. Joskus eteen saattaa tulla kiusaamistapauksia tai ainakin tapahtumia, jossa joku on pahoittanut mielensä. Milloin jotakuta ei hyväksytä WhatsApp -ryhmään tai ei huolita joukkueeseen treenien loppuviesteissä. Joku saattaa herättää huomiomme vetäytymällä muusta ryhmästä. Tai mitä pitäisi ajatella, kun kaksi langanlaihaa tyttöä vertailee “läskejään”.

Junnuvalmentajan pestiin kuuluu toimia välillä myös erotuomarina, rauhanneuvottelijana ja diplomaattina. Mutta kaikista tärkeintä: henkilönä, jolle voi tulla kertomaan myös asioista, jotka eivät suoranaisesti liity urheiluun. Tähän ei tarvita terapeutin koulutusta tai psykologian opintoja. Riittää, kun omistaa kuulevat korvat, näkevät silmät, maalaisjärkeä, hieman empatiakykyä ja sydämen paikallaan.

Minut itseni yllätettiin täydellisesti vuosia sitten, kun 15 -vuotiaat pojat alkoivat loppuvenyttelyiden yhteydessä avautumaan luokkakaverinsa ensimmäisistä seksikokeiluista. Asia, mikä oli uunituore ja ilmiselvästi askarrutti ja pyöri mielessä. En todellakaan ollut valmistautunut antamaan seksuaalikasvatusta samalla, kun venytimme lonkankoukistajaa. Kieli keskellä suuta yritin selviytyä tehtävästä ja valita sanani huolella. Joskus valkulle on helpompi avautua, kuin omille vanhemmille tai esimerkiksi opettajalle.

Pyrinnössä yhteishenki junnuvalmentajien kesken on hyvä. Pohdimme ja ruodimme yllättävän paljon myös edellä mainitun kaltaisia tapahtumia, joko oman ryhmän valmentajien kesken tai kaikkien junnuvalmentajien yhteisissä palavereissa. Näyttää siltä, että olemme ‒ ehkä tiedostamattammekin ‒ sisäistäneet kokonaisvaltaisen roolin junnun kasvun kumppanina. Kuinka monessa seurassa näin on? Pitäisikö lasten ja nuorten parissa toimivien valmentajien ja ohjaajien koulutukseen kuulua myös hieman toisenlaisia teemoja. Tällaisia voisivat olla esimerkiksi pohdinnat siitä, mikä vaikutus (niin positiivinen kuin negatiivinenkin) valmentajalla voi olla junnun itsetunnon tai kehonkuvan muodostumisessa. Tai keskustelu siitä, millä tavoilla voidaan edistää ryhmän positiivista yhteishenkeä. Sillä, mitä teemme tai jätämme tekemättä, voi olla pelottavan suuri vaikutus.

Junnuvalmentajan palkkapäiväksi koetaan yleensä ne hetket, kun tulee menestystä, hienoja suorituksia tai uusia enntäyksiä. Mutta tuskin kukaan meistä jaksaisi tehdä tätä vapaaehtoistyötä, mikäli ei aidosti nauttisi olla osallisena junnujen elämässä. Olemmehan me jollakin tavalla etuoikeutettuja!

Kaija Appelqvist-Schmidlechner

junnuvalmentaja

3 pojan äiti

nuorisotutkija

kukkahattutäti