Huippuseuraprojekti on äkkiä ajatellen huippusuorittamista, sitä että on parempi kuin muut. Vai onko? Missä kilpailussa olemmekaan mukana? Mitä meidän pitäisi mitata, jotta voisimme sanoa olevamme huippuseura? Mitä jos määrittäisimme huippuseurana onnistumista myös välittämisen määrässä?
Jokainen meistä kaipaa hyväksyntää ja huomiota. Hyväksytyksi tulemisen tarve tai kääntäen hylätyksi tulemisen pelko on ihmisen syvimpiä toimintaa ohjaavia motiiveja.
Kilpaurheilussa käy helposti niin, että kultamitalistin taustalla on suuri joukko nuoria, joita ei ole huomattu tai jotka eivät ole kokeneet onnistumista. Usein kun seuraa toimintaamme kisoissa ja harjoituksissa, niin ensimmäiseksi maaliin tulleet saavat huomiota, kartat ja ratavalinnat käydään huolella läpi.
Jälkipäässä maaliin tulevat poistuvat huoltajien luokse ja lähtevät vähin äänin kotiin. Ei ole mikään ihme, että heidän intonsa hiipuu tällaisten tilanteiden toistuessa. Meidän pitäisi kuitenkin muistaa, että jokainen ihminen on ihmisenä ja suunnistajana ihan yhtä arvokas. Kenenkään arvo ei ole riippuvainen testijuoksun ajasta tai mistään muustakaan mitattavasta urheilutuloksesta.
Seuramme vuosikokouksessa seuranmestarit saavat mitalinsa ja sankarit muistamisensa. Mutta monta hienoa kasvutarinaa jää silloin huomiotta. Totta, jaamme myös tsempparipalkintoja. Taidamme silti tosiasiallisesti huomata vain kilpailuissa menestyneet.
Huomaammeko, että kärjen takanakin voi olla todella suuria hetkiä? Me emme ehkä osaa kysyä niistä emmekä antaa nuorelle mahdollisuutta kertoa omasta onnistumisestaan. Odotamme ja kenties sallimme tietyn tyyppisiä vastauksia, mutta mitä jos nuori onkin määritellyt oman onnistumisensa ihan toisella tavalla? Mitä jos tämän päivän tavoitteena ei ollutkaan olla ensimmäisenä maalissa?
Pysähdy, huomaa minut juuri nyt! Sitä huutaa mielessään moni suunnistajan alku – vaikka ei sitä ääneen sanokaan. Vastataan tuohon huutoon! Jokaisen osallistujan huomioimisella kultamitalien määrä ei välttämättä kasva, mutta annamme nuorelle mahdollisuuden kasvaa tasapainoisena ihmisenä. Kumpi lopulta onkaan tärkeämpää?
Elämä on jatkuva sarja toisiaan seuraavia hetkiä. Tärkeimpiä ovat ne hetket, joissa ihmiset oikeasti kohtaavat ja pysähtyvät. Hetki voi olla ystävällinen katse, kannustava sana, aito välittäminen, huolenpidon osoitus. Se voi olla kahden sekunnin mittainen, mutta siitä jäävä muistijälki voi kantaa vuosien päähän. Hetket ovat arvokkaita kaikille, voittajille ja aivan erityisesti niille, jotka eivät sillä hetkellä ole menestyvimpien joukossa.
Välittävässä ympäristössä meidän kaikkien olo on turvallisempi. Uskallamme olla mukana juuri sellaisina kuin olemme, myös vikoinemme ja puutteinemme. Meillä on suuri joukko valmentajia, joilla on mahdollisuus luoda juuri tätä välittävää ympäristöä. Voimme kehittyä huippuseurana tässäkin suhteessa.
Jos onnistumme luomaan välittämisen ilmapiirin, niin olemme onnistuneet jossain todella merkityksellisessä. Sen rinnalla menestyminenkään ei tunnu enää tärkeältä. Hyvän yhteishengen ja tekemisen meiningin vallitessa menestys kuitenkin tulee varmasti, kuin itsestään ja ikään kuin sivutuotteena. Voittamisen hetketkin ovat entistä väkevämpiä ja yhdessä niitä juhlistaen ne tuntuvat entistä paremmilta!
Huomataan toisemme. Joka ikinen ja joka ikinen päivä.
Teksti: Heikki T. & Sami M.