Esittelyssä olympiavoittaja Lydia Wideman-Lehtonen

Olympiamitalisti Hilkka Riihivuori:

Oli vuosi 1975 ja helmikuun 25 päivä. Olin siirtynyt Tampereen Pyrintöön edellisenä syksynä. Puistohiihdot olivat erittäin suosittuja siihen aikaan ja Tampereen Pyrintö järjesti sinä iltana iltahiihdot Kaupissa. Muistan tarkkaan paikankin missä tapasin Lypyn ensi kerran. Lydia tuli poikiensa Jarmon ja Karin kanssa autolla Kauppiin ns. vanhalle huoltorakennukselle. Silloinen Pyrinnön hiihtojaoston puheenjohtaja Mauno Koivula kertoi minulle ja edellisenä syksynä Pyrintöön siirtyneille Muttilaisen Marjatalle ja Suhosen Ullalle, että naisten hiihdon ensimmäinen olympiavoittaja tuli muuten kisoihin. Saman tien menimme tietenkin Lydiaa tervehtimään. En ollut nähnyt häntä aikaisemmin. Tiesin, että Lydia oli hiihtänyt kultaa syntymävuotenani 1952 Oslon olympialaisissa. Lydian kanssa juttu lähti lennokkaasti heti käyntiin, jota jatkettiin vielä kisojen jälkeenkin pitkään kisapaikalla. Huomasin, että olin tavannut välittömän ja valoisan ihmisen, jonka kanssa oli helppo keskustella. Lydian pojat Jarmo ja Kari hiihtivät jo kisoja, joten selvisi, että tullaan tapaamaan jatkossakin.

Lydian pojat heinätöissä Jurvassa

Muuttaessani asumaan Tampereelle keväällä 1975 tapanani oli lähteä aamulla klo 6 tekemään ensimmäinen “reeni” Kauppiin ja Lydia tuli sen kesän aikana yllättäen useastikin Kaupin reitillä vastaan. Hän oli tullut kotoaan Linnainmaalta ja oli menossa Koukkuniemeen töihin eli hän oli silloin aktiivinen liikkujakin.

Tapaamisia oli tasaisesti ja poikien kanssa tuli käytyä joku lenkkikin. Hienoa oli myös kun Lydia vieraili Jarmon, Karin ja Heinämäen Mikon kanssa lapsuudenkodissani Pohjanmaalla Jurvassa. Heinätöitä paiskittiin muutama päivä. Kesän hiihtoleiri Norjan Strynissä toteutettiin Jarmon ja Karin kanssa. Olimme Takaloitten kanssa menossa Norjaan hiihtämään ja haastettiin pojat matkaan mukaan.

Lydia touhusi aktiivisesti Pyrinnössä

Oli mm.”kokkaajana”ja huoltajana Pyrinnön leireillä ja touhusi Pyrinnön kisoissa muutenkin milloin missäkin tehtävässä. Mieleen on jäänyt messutapahtuma, jossa olin Lypyn kanssa myymässä kahvia, munkkeja ja makkaroita. Hauskaa oli ja huumoria ja naurua riitti. Mieleen on jäänyt myös Lypyn 60-vuotisjuhlat kotona Linnainmaalla ja monet muut tilaisuudet urheiluun liittyen.

MM-hiiihdoissa 2001 Pirjo Mannista kannustamassa

Samoin kisareissu Lahden MM-kisoihin 2001. Lähdettiin kolmistaan Lypy, Erkki ja minä Lahteen. Oltiin kannustamassa ja huutamassa porukalla Lypy, Siiri Rantanen, Mirja Hietamies ja Sirkka Polkunen (olympiavoittajia muuten Cortinassa 1956 viestihiihdossa) ja meitä muutamia nuoremman polven hiihtäjiä Mannisen Pirjo voittoon ja Mailmanmestaruuteen sprintissä. Lypy oli silloin jo 80-vuotias ja vaikka me “rampattiin” kisapaikalla päivän mittaan paikasta toiseen hän ei tuntenut minkäänlaista väsymystä vaan porhalsi vauhdilla eteenpäin. Tilaisuuksia ja tapahtumia riitti sille päivälle. Lydian kotona Linnainmaalla oltiin vasta puolenyön jälkeen.

Mainio Hiihtosiskojen puheenjohtaja

Lydia oli myös aktiivinen Hiihtosiskojen veturi ja puheenjohtaja. Tapahtumia hän järjesti mukana olleille Hiihtosiskoille laidasta, laitaan. Itse en niihin päässyt mukaan, mutta kannatusjäsenenä Hiihtosiskoissa olin koko Lydian puheenjohtajakauden ajan. Sen jälkeen kun Lypy jätti työt Hiihtosiskoissa järjestö ei ole toiminutkaan kun vasta nyt kun Hiihtosiskot liittyivät Wanhojen Hiihtoveikkojen kanssa samaan porukkaan.

Puhelimessa olemme vaihtaneet kuulumisia ja olen ottanut tavakseni käydä toivottamassa Lydialle hyvää Joulua ja samalla keskustelemassa ja muistelemassa vanhoja aikoja. Vaikka ikää onkin jo kunnioitettavat reilu 95 vuotta Lydia on pirteä  ja seuraa aktiivisesti myös tämän päivän hiihtoa ja urheilua.

Urheilutoimittaja Urho Salo:

Uusia uria ja esimerkin voima

Lauantaina iltapäivällä, 23. helmikuuta 1952 istuttiin Mäntässä ja Vilppulassa korva tavallista tiukemmin kiinni radiossa. Olihan Lydia Wideman kuin oma tyttö, vaikka oli asunutkin jo vuosia Tampereella. 1930-luvun lopusta hän oli tullut urheiluväelle tutuksi, hiihdellyt, suunnistanut, pesäpalloillut ja yleisurheillut kaksoissisarensa Tyynen kanssa paikallisissa kisoissa.

Mikä meistä poikaviikareista oli vielä tärkeämpää, hänen isänsä oli elokuvateatteri Bio Säteen vahtimestarina meille kaikille tuttu. Eri syistä tosin. Kukaan ei kuitenkaan saanut koskaan korvilleen, vaikka jatkuvat yritykset pujahtaa tungoksessa elokuvasaliin vanhalla lipulla kävivät varmasti kovana urheilumiehenä tunnetun isän hermoille. Voitolla oli seurauksensa. Ei kauan mennyt. kun Mäntänvuorelle johtavat ladut olivat täynnä.

Jälkeenpäin ajatellen Lydia lopetti aivan liian aikaisin, kevääseen 1952. Jatkoihan Äitee Rantanenkin, toki muutaman vuoden nuorempana, huipulla vielä kymmenen vuotta. Mutta Lyyti oli rakastunut. Sitä paitsi kilpailureissut väsyttivät, kun useimmiten oli matkustettava yöjunalla kotiin, että ehti aamukahdeksaksi töihin.

Ammattiurheilijaksi hän ei silti olisi halunnut. Eikä hän vieläkään usko, että että urheilijan pitäisi pelätä normaalia työtä. Henki ja ajatukset eivät lepää missään yhtä hyvin kuin työssä!

Oslon kisoista jäi vielä mieleen Verdens Gangin otsikko: Suomalaisnaiset eivät muistuta halonhakkaajia. Ennen kisoja nimenomaan Norjassa oli taitettu voimallisesti peistä, sopiiko hiihto naisille vai ei. Lydia Wideman ja kumppanit olivat siis laajemmassakin katsannossa aukomassa uusia uria. Olihan naisten pisin juoksumatka vielä kesällä Helsingin olympiaradallakin naurettavan lyhyt 200 metriä.

Pyrinnön kunniapuheenjohtaja Heikki Järvelin:

Tutustuin Lydiaan 1979, kun olimme kumpikin Pyrinnön hiihtojaoston johtokunnassa. Lydia oli jaoston ”pääemäntä”, virallinen nimike oli naistoimikunnan puheenjohtaja. Hän vastasi tapahtumien ravintolatoiminnasta ja kioskimyynnistä. Vaativia ja isotöisiä olivat leirien muonitukset. Kesäleirit Pinsiön majalla olivat hieman helpompia, kun ruuat voitiin valmistaa majan keittiössä. Lumileirit Lemmenjoen erämaamajan askeettisissa oloissa olivat vaativammat, kun laajat esivalmistelut jouduttiin tekemään Pinsiön majalla. Hyvin Lemmenjoellakin asiat kuitenkin sujuivat. Hiihtäjät muistelevat mm. leirin lihakeittoa vieläkin kaiholla.

Pari muutakin muistoa Lydiasta on erityisesti jäänyt mieleeni.

Muutamat Pyrinnön nuoret hiihtäjät harrastivat 70-luvun lopulla toisena lajinaan ampumahiihtoa. Kun laji ei ollut Pyrinnön ohjelmassa, edustivat he Kangasalan  Kisaa. Hiihtojaoston johtokuntaan  tuotiin esitys lajin ottamisesta hiihtojaoston ohjelmaan. Perusteluna oli, että ei tarvitsisi olla kahden seuran jäsen. Lisäksi kerrottiin, että ampumahiihtäjät eivät vaatisi seuralta mitään tukea, jäsenyys riittäisi. Asiasta keskusteltiin perusteellisesti. Minä epäilin vahvasti, että eivät ampumahiihtäjätkään  ajan mittaan tyytyisi vain jäsenyyteen, kun jaoston hiihtävät jäsenet saisivat erilaista tukea harrastukselleen.

Vastustin jyrkästi lajin ottamista hiihtojaoston ohjelmaan. Esitykseni hävisi selvin numeroin.

Kokouksen jälkeen Lydia tuli puheilleni ja sanoi:” En minäkään sitä kannata, mutta uskon, että laji kuolee itsestään.”

Olimme kumpikin oikeassa. Laji kuoli muutaman vuoden jälkeen, mutta ennen loppua ampuma-hiihtäjät esittivät voimakkaitakin vaatimuksia tuesta.

Toinen muisto liittyy Lydian kuntoiluun. Hän piti kunnostaan hyvää huolta ja lenkkeili ja hiihti vielä varsin iäkkäänä. Hän oli jonain talvena hiihtänyt melko runsaasti. Paikat olivat kangistuneet ja kipeytyneet. Hän oli valitellut sitä pojalleen Jarmolle, jolloin Jarmo oli tokaissut: ” Sinun täytyy  äiti venytellä.” Lydia oli vieläkin tuohtunut kertoessaan tätä minulle ja sanoi:” Minä sanoin Jarmolle. Venyttele itse, kun olet 80-vuotias.”

TAPAHTUMAT