Jarmo Seppä: Beirut 1975

Maaliskuussa 1975 kevätauringon loisteessa 11 pyrintöläistä yleisurheilijaa ja Aussama Al-Jassim valmentajana sekä Aarno Vanhatalo joukkueenjohtajana kyyristyivät mustissa klubitakeissaan Ratinan Stadionin pääkatsomon eteen lähtölaukausta odottamaan, joukosta puuttuivat vain Pälkäneen orhit, Kalliolan Vili ja tuleva everstiluutnantti evp. Kaukosen Simppa, jotka liittyivät lähtörituaaleihin myöhemmin. Isorokot oli otettu käsivarsiin ja valmistelut olivat olleet huolelliset, minäkin olin puhdistanut matkaa varten beigenkeltaiset mokkahousuni ja ostanut Popetista uuden vaaleansinisen pitsipaidan.

Aamulehden otsikoissa matkan suunnaksi arvuuteltiin raamatun seetripuulehdoista tunnettua Libanonia, Välimeren Pariisia, tarkoituksena olisi osallistua 14 maan, epävirallisiin Arabian mestaruuskisoihin sekä samalla nauttia aurinkoisen lämpöisistä harjoitusoloista. Tällä kertaa toimittajan otaksuma touhuistamme osui kohdalleen. Muusta ei ollut sopimusta ja muusta emme vielä tietäneetkään.

Ryhmässä olivat edustettuina kaikki lajiryhmät, niin heittäjät, hyppääjät, kestävyysjuoksijat kuin me pikajuoksijat. Eskolan Rami, Nikkarin Seppo ja Lappalaisen Pekka jäivät rannalle ulkomaan leirityksen vuoksi, Niemisen Rami muuten vaan.

Matka alkoi aikakauden hengen mukaisena leppoisena seuramatkana, seiväsmatkasta ei voitu puhua, sillä Pellen seipäät matkasivat vahingossa Tokioon. Lähtöaamuna Seutulassa oli parikymmentä astetta pakkasta, määränpään odotuksissa lämpimämpää.

Koska kyytipelinä oli Super Caravelle, jouduimme tekemään välilaskun tankkausta varten Bukarestissa. Ulkopuolinen maailma antoi hiljalleen merkkejä itsestään, kiitoradan sivutkin olivat tankattuja, molemmilla puolilla seisoi pitkät rivit panssarivaunuja. Välilaskun aikana kukaan ei saanut liikkua paikaltaan, siitä pitivät huolen koneen keskikäytävälle ilmestyneet konepistoolisotilaat – meitä ei paljoa liikuttanut.

Beirutin kentälle laskeuduttuamme sinivalkoisin siivin yli 30 asteen helteeseen Libanonin hallituksen siipien suojaan alkoivat asiat vähitellen selkiytyä. 2 miljoonan asukkaan kaupunki sijaitsi Välimeren rantahietikolla, puolen tunnin ajomatkan päässä selän takana nousevilla vuorilla saattoi myös lasketella. Emme vielä tienneet, mitä muuta siellä voisi harrastella.

Paikallinen päälehti julkaisi meistä suurimmasta osasta valokuvin varustetut esittelyt, joten tuntemattomina, in gognito, meidän oli mahdoton kaupungissa kuljeskella. Pääkadun Hamran varrella sijaitsevan hotellimme tunnisti helposti, sillä sen edessä oli useita silkkikattoisia Cadillaceja, sadekelin jälkeen autot huoltoon ja uudet silkit virityksiin. Kaikki näytti olevan kunnossa meitä varten.

Ylelliseen aulaan astuessamme kääntyi yksi laiskanlinna, kotimaisen näköinen mies nousi tuolista ja esitteli itsensä Raimo Majuriksi. Kyllähän me vanhan hämeenlinnalaisen yhdistetyn miehen tiesimme, mutta Interpol ei tiennyt ainakaan hänen olinpaikkaansa. ”Myyn mitä vaan, kaikkea mitä haluatte”, totesi entinen rauhanturvaaja, kansainvälisen poliisin etsimä tervetuliaisiksi… että sitä rataa.

Perttulan Markun kanssa kierrettiin ranta-alueella, palmuja, puhdasta vettä ja konetuliasein varustettuja sotilaspartioita tähyämässä merelle. Armeijan jeeppien määrää ja vauhtia kummasteltiin, maassa maan tavalla. ”Kyllä meistä halutaan pitää nähtävästi hyvää huolta.”, naureskeltiin.

Nopeasti päästiin ”normi”-elämään kiinni, aamiainen-vetelehtimistä-harjoittelua-syömistä-iltaelämää-nukkumista. Vetelehtiminen tarkoitti kiertämistä basaareissa, päivittäisten tarjousten tekemistä paidoista, vesipiipuista, lampuista, käsin solmituista matoista jne. Aussaman opastuksella käytiin suuressa ”taiteilijatalossa” tutustumassa hopea- ja kultahileillä koraanin korulauseista taidetta tekevään graafikkoon. Minäkin porukan nuorimpana sijoitin vähät rahani näihin hienouksiin.

Pikku hiljaa tuli tunne, että joukkomme oli nopeasti muuttumassa pyrintöläisestä urheilujoukkueesta kansainväliseksi kauppadelegaatioksi.

Porukalle alkoi kehittyä omia tehtäviä, kukin rupesi ottamaan omalla tavallaan kaupunkia haltuunsa. Joku meistä tarkkaili vastapäisen hotellin vieraita ja yritti kommunikoida kansainvälisillä käsimerkeillä, joku taas lähti iltahämärissä kontrolloimaan katutilojen turvajärjestelyjä, samaan aikaan toisaalla joku sai yllättävän piston rintaansa ja oli miltei väkisin menettämässä sydämensä pääministerin tyttärelle takan reunalle muistoksi. Minä taas sitä vastoin huomasin, että minua ja tekemisiäni tarkkailtiin kadun vastapuolelta hymyssä suin.

Valokuvia otettiin ja valokuvia ei saanut ottaa. Kamera negatiiveineen oli lähteä käsistä monta kertaa. Erityisesti kuljettaessa kaupungin reuna-alueen peltislummeissa, mm. Shatilassa, oli oltava tarkkana. Vähitellen meille pelkäämättömille alkoi valjeta aurinkoisen kaupungin yllä leijuvat synkät pilviverhot.

Aussama järjesteli meille illanistujaisia paikallisten organisaattoreiden ja maan hallituksen kanssa, olihan hänellä suhteet Libanonin valtion ylimpään johtoon kunnossa. Saddam Hussein syrjäytti Al-Jassim-suvun Irakin johdosta 1960-luvun lopulla, kaikki nuoret upseerit, Aussama mukaan lukien saivat poistua maasta kuoleman tuomio niskassaan ja Aussaman Irakin armeijan ylipäällikkönä toiminut isä pistettiin kaltereiden taakse, suvun ”luopioserkku” nostettiin Irakin varapresidentiksi. Hän kävi tuntemattomana yhden kerran

Tampereella ja me ”rikkaat” hankittiin hänelle tervetuliaislahjaksi Fastin Kallelta Saloran matkatelevisio. Saatiin Kallelta mainosverkkarit ja Kalle joutui vankilaan. Kaikkea sitä urheilijana joutui kokemaan.

Aussama tuli englantilaiseen matkatoimistoon ajautuneen suomalaisvirkailijan, Katin kanssa Suomeen ja Orvo Anttilan avustuksella ensin minun ja sitten vähitellen koko Pyrinnön pikajuoksuryhmän valmentajaksi. Aussaman irakilainen valmennettava Sami Al-Shekenli, 100 m 10.2, kävi Suomessa meidän kanssa harjoittelemassa ja kilpailemassa. Sami hävisi Vilenille parissa kisassa metrin verran, että sitä tasoa oli hävittäjälentäjä Kaksoisvirranmaasta satasella.

Varmaan me kärsittiin identiteetin noususta ja SM-mitaleista huolimatta sekä stipendien jaossa että edustuspaikkavalinnoissa ulkomaalaisen valmentajan statuksesta, eihän Aussamaa, babylonialaista valittu maajoukkueen viestivalmentajaksikaan, vaikka urheilijat olisivat halunneet. Tämän on mm. silloinen valmennuspäällikkö ”Nitti” Nuuttila vuosia myöhemmin varmentanut.

Osittain varmaan valmentajamme olomuoto kultasormuksineen ja isoine mersuineen ei suomalaisten kolleegojen kateutta vähentänyt. Aussama toimi niinä vuosina meidän valmentamisen ja matkatoimistopuuhiensa lomassa entisen pikajuoksija/korkeushyppääjä Kekkosen arabian kielen tulkkina, jolloin hän autoili useasti Tampereen ja Helsingin välillä.

Al-Jassimin arvostusta maanpaossa olleiden keskuudessa osoitti, että kun Aussama oli vuonna 1978 kuollut auto-onnettomuudessa lähellä Hämeenlinnaa, tuli hänen hautajaisiinsa Kalevantielle mm. koko pohjoismaiden suurlähettiläänä toiminut kenraali Amash kaikkine turvamiehineen. Hautajaissaaton autojono oli puolitoista kilometriä pitkä, silloin köröteltiin Vatialaan viimeisen kerran ”Oskun” ohjeiden mukaan. Saddam koki sittemmin kenraali Amashin uhkaajakseen ja tapatti ”Kulosaaren kalifin” vuonna 1985.

Osa maanpakoon ajetuista Irakin armeijan upseereista oli asettunut Libanoniin ja siksi meitä pidettiin Beirutissa kuin kukkaa kämmenellä.

Meille varattuna urheilukenttänä ei ollutkaan alkuun ilmoitettu Beirutin stadion, koska se oli majoitettu täyteen pakolaisia. Meille alkoi orastavasti selviämään kaupungin todellinen tola, vaikka kaikki näytti vaan yhä naurattavan. Turvallisuussyistä meitä kuljetettiin lyhennetyillä jenkkibusseilla vuoristoon Notre Dame Collegen kentälle. Kumiasfalttiradat, avoin vuoristomaisema, pienet katsomot loivat kilpailuille lähinnä meidän piirikunnallisista kisoista tutut puitteet. Vähälän Reijollakin oli hankaluuksia ottaa korkeuteen vauhtia, koska kenttäpäädyssä, ratojen sisäpuolella kasvoi muutamia puita. Moukarihäkki oli minimaalinen, Järvensivun Matti paiskasi ensimmäisen heiton koko kenttäalueen ohi penkan taakse – siellä oli alueelle johtava päätie. Paikallinen ”harlos” lähti Matin kaaret ja toimet nähdessään kotiin, näimme hänet vasta loppubanketissa!

Tapahtuman osanottomaat olivat vähentyneet ilmoitetusta neljästätoista kuuteen. Mutta ei se meidän tahtia haitannut lainkaan. Maaotteluista tuttujen marssiavajaisten jälkeen varsinaiset kilpailut sujuivat meiltä rutinoidusti, voitot kotiin lajissa kuin lajissa. Markku Perttulan 10.6 satasella, Juholan 21.7 200 metrillä sekä erityisesti Jukka Tapion 18.39 kuulassa taisivat olla parasta antia. Omassa lakkarissa taisi tulla kotimaahan neljä ”Arabian mestaruutta”.

Kuljetuspalvelut olivat aivan luku sinänsä, autojen vauhti oli järkyttävä ja Beirutin miljoonakaupungin ruuhkissa kuskimme käytti, mitä arveluttavimpia reittejä. Auton tieltä väistäneet kaatoivat katuvalotolppia, ajoivat vastakkaisille kaistoille jne. Meitä ensin hirvitti ja sitten nauratti kuin kakarana Linnanmäellä, kunnes eräänä päivänä vuoristossa näimme rotkossa vastaavanlaisen bussin pyörät kohti Allahin siunaamaa taivasta.

Vierailumme loppupuolella niinä aikoina, kun Vanhatalon Aarno sai suurin piirtein kaiken haluamansa tingittyä ja ostettua, naapurimaan Saudi-Arabian kuningas Feisal murhattiin. Beirutissakin kaikki palvelut mm. uimarannan vieressä sijaitseva kansainvälinen lentokenttä suljettiin, kaikki pakotettiin viettämään suruaikaa, mustahunnut itkivät joka puolella kaupunkia.

Me oleiltiin hotellissa, pistäydyttiin kasinolla, Monte Carlon ohella Välimeren alueen merkittävin ja komein kasino, ehkä nähtiin napatanssiakin, luulen. Päivällä grillattiin Tummelin avulla itseämme uimarannalla – oltiin aurinkolomalla ja poltettiin selkämme karrelle. Rannalla tutustuttiin paikalliseen, Välimeren maissa hyvin tunnettuun kirjailijaan, joka oli joitain vuosia aiemmin supannut lainelaudalla Beirutista Kreetalle. Olipa ”saarikosken” rusketus sen mukainen. Pyysimme miehen illalliselle hotelliimme ja hän oli otettu kunniasta ja vieraanvaraisuudestamme. Oli hän sen verran julkkis, että juoksutti paikalle myös kuvaajia ja lehtimiehiä .

Loppubanketissa kävi ilmi harjoituksen määrä ja laatu eri maiden urheilijoilla. Maan hallituksen puheenvuoron jälkeen joukkueenjohtajamme, kaupallinen mesenaattimme Aarno piti meille mieltämme lämmittäneen puheen suomeksi, jossa kehotti nauttimaan kokonaisena paistetuista lampaista, maistuvista viineistä ja yhdessäolosta. Al-Jassim käänsi puheen arabiaksi, kiitti isäntiä kansainvälisen korukaavan mukaan, taisi valtiovallankin tervehdys putkahtaa Aussaman puheenparressa, tultiinhan seuraavana kesänä järjestämään kv. ETYK-kokous Suomessa presidentti Kekkosen johtamana.

Tilaisuuden loppupuolella huomasimme istuvamme ainoana joukkueena juhlahuoneistossa, muita oli kai huimannut joko meidän tuloksemme tai Aarnon ja Aussaman yhteispuhe.

Banketin ohella matkan aikana ehdittiin tutkimaan yökerhojen ominaisuuksia, kestävyyttä, laulettiin puolijulkisesti venäläisiä kansanlauluja, lisättiin kokemuksemme ”tuhannen ja yhden yön”-tarinoiden jatkoksi, ”Osku” käänsi kaiken toimintamme, puheet ja teot aina arabiaksi, hyvin päin ja taas selvittiin eteenpäin.

Päästyämme vihdoin paahteisesta Beirutista Suomen kohmeiseen, viimaiseen ilmatilaan (lämpötilaero 58 astetta) tokaisi M. Järvensivu vähitellen toivuttuaan ”jet blackistaan”: ”Pojat, tonne ei laskeuduta eiköhän käännytä takaisin!”

Kävelin joukon viimeisenä pitkin lumista kiitorataa mokkahousuissani, musta klubitakki harteillani kantaen pyrinnön punaista kassia odottamaan seuraavaa lähtölaukausta.

Markku Tuokko totesi aina tavatessamme huolimatta selkänsä polttamisesta, kivikalan jalkaterään pistämisestä ja Damaskoksen basaareista saamastaan vatsaepidemiasta, että ”Nagi tsum huur! Paras matka ikinä kaikki tekemäni matkat huomioiden!”

Vajaa viikko kotiintulon jälkeen Beirutissa kuulemamme hajalaukaukset äityivät Libanonin sisällissodaksi, joka loppui vasta vuonna 1990. Osapuolten johtajille tarjoiltiin Nobelin rauhanpalkintoja.

Oliko meidän vierailullamme asiaan vaikutusta, jää historioitsijoiden punnittavaksi. ”Taiteilijatalo” taiteilijoineen tuhoutui ensimmäisissä pommituksissa, samoin koko rantabulevardin hotellijono. Beirut ei enää ollut Beirut, ”Välimeren helmi”.

 

 

muistista muistiin merkinnyt   Jarmo Seppä

 

Pyrinnön joukkue:

 

Aarno Vanhatalo             joukkueen johtaja

Aussama Al-Jassim        valmentaja, attasea

Markku Juhola                 pikajuoksut

Markku Perttula               pikajuoksut

Seppo Pälli                       pikajuoksut

Jarmo Seppä                    pikajuoksut, pitkät aidat

Viljo Kalliola                                           kestävyysjuoksut

Simo Kaukonen              kestävyysjuoksut

Matti Mäkinen                  kestävyysjuoksut

Jukka Peltomäki              seiväshyppy

Kalervo Vainiomäki         pituus, 3-loikka

Reijo Vähälä                    korkeus

Matti Järvensivu              moukari

Jukka Tapio                                            kuula

Markku Tuokko                kuula, kiekko

TAPAHTUMAT