Kun palaset kolahtelevat paikoilleen – tuloksena seuran ensimmäinen hiihdon miesten SM-mitali!

Keväällä 1993 Pekka Vähävihu soitti veljelleni Juhalle ja kysyi häntä valmentajaksi. Samalla selvisi, että Pekka on vaihtamassa seuraa Hämeenlinnan Hiihtoseurasta Valkeakosken Hakaan. Tämä synnytti ajatusleikin, että josko Pekka tulisi Pyrintöön. Ajatus ei sytyttänyt Pekkaa heti. Aloitimme kuitenkin Juhan kanssa neuvottelut kahden lähes yksinäisen suden kanssa, joihin suhteet olivat jo olemassa. Ensin otimme yhteyttä Tampereella asuvaan, mutta Naantalin Löylyä edustavaan, Matti Keitilään. Tiesimme, että hän oli seuransa ainoa mieshiihtäjä, jota ei viestit velvoittaneet. Hänkin epäröi aluksi. Meiltä puuttui vielä yksi mies, jota tarvittiin perinteisen osuudelle. Tampereen Poliisiurheilijoissa oli käynyt puhuri, ja Heinimaan Pauli oli jäänyt sinne lähes samaan tilanteeseen kuin Matti Naantalissa. Patekaan ei aluksi lämmennyt asialle.

Meillä oli kuitenkin valtit kädessä perinteiseen neuvottelutaktiikkaan; ”jos sinä tulet, tulee tuokin, ja jos hän tulee, tulee hänkin. Näin saimme kerättyä kolme kovaa hiihtäjää samaan joukkueeseen. Joukkueen tavoitteeksi asetettiin SM-mitali, koska mukana oli kuitenkin hiihtäjiä, joilla kaikilla oli mahdollisuus sijoittua SM-kisoissa 20 parhaan joukkoon. Joukkueen vahvuutena oli myös se, että lähes kaikki pystyivät hiihtämään kilpailukykyisesti kummallakin tyylillä (perinteinen tai luistelu).

Ensimmäinen kausi ei mennyt aivan suunnitelmin mukaan. Alkukaudesta joukkueessa sairastettiin, ja SM-kisojen karsinnoissa hiihti peräti kaksi varamiestä. Tuloksena 4. sija, jolla ei ollut asiaa sen vuoden SM-kisoihin Saarijärvelle. Tarvittiin kabinettipolitiikkaa ja ”toppatakkimiehiä”. Pyrintö sai paikan Saarijärvelle uudella säännöllä; seuraavan vuoden kisajärjestäjän joukkue voi osallistua kilpailuihin. Ymmärtääkseni sääntöä ei ole noudatettu ennen eikä jälkeen Saarijärven kisojen.

Saarijärvelläkään asiat eivät menneet niin kuin piti. Aloitusosuudella ”Pate” hiihti oudon vaisusti. Syy selvisi vasta kisan jälkeen, kun Niemelän Ville (VaHa) kertoi, että Pate oli kaatunut kohdassa, jossa pakkaslumi vaihtui nuoskaksi. Suksi oli tökännyt, ja Pate silmälleen ladulle. Sinänsä vaaraton tilanne, mutta Paten olkapää oli lähtenyt rytäkässä sijoiltaan. Kerta ei ollut ensimmäinen, joten Pate sai revittyä kätensä paikoilleen ja jatkamaan matkaa. Minä ja Matti olimme tuolloin vielä toipilaina, joten ihan nappisuoritusta emme mekään pystyneet tekemään. Tuloksena 7. sija – parhaana hämäläisseurana.

Seuraavana vuonna olivat omat SM-kisat Kaupissa. Kausi lähti yskien käyntiin, koska ensimmäisen kerran lunta satoi sunnuntaina 22. tammikuuta – SM-kisojen viimeisenä kisapäivänä! Hiihtokilometrejä piti kerätä pitkin Suomea, kunnes tammikuun alussa Kauppiin saatiin tykkilumilatu. Seuran yhteisellä lumileirillä mietimme, että ehdimmekö kuntoon SM-kisoihin, ja olimme yksimielisiä, että emme ehdi.

Kisat käytiin kirjaimellisesti lumella merkityllä ladulla. Aiemmasta poiketen Pate aloitti, ja toi joukkueemme 7. vaihtoon. Pekka nosti muutaman sijan, ja lopulta Matti nosti meidät mitalisijojen tuntumaan tulemalla kärjessä vaihtoon. Kolme joukkuetta lähti karussa muilta ankkuriosuudelle. Kaksi joukkueista oli Tampereelta. Vesitornin nousussa, yllätyksekseni, alkoivat Joensuun ja Yrityksen joukkueet jäädä. Lisäsin vauhtia ja hetken viiletin porukan ekana. Valitettavasti Alatornion Jari Isometsä osasi laskea vesitornin mäen paremmin, ja nappasi minut kiinni. Seuraavaan ylämäkeen Isometsä hyökkäsi järkyttävällä temmolla ja vauhdilla. Sen jälkeen keskityin hopeasijan pitämiseen – hiihdin siis niin paljon kuin kropasta lähti. Tavoitteeksi asetettu SM-mitali toteutui hopean värisenä.

Jälkikäteen ajateltuna joukkueemme ehdottamana vahvuutena oli se, että olimme jo valmiiksi joukkue – tai tiimi, kuten nykyään sanotaan. Vaikka joukkue kerättiin, sitä ei tehty isolla rahalla. Oli vain joukko yksinäisiä miehiä, jotka halusivat pärjätä. Suurin osa yhteisistä harjoituksistamme tehtiin Sappeen laskettelurinteessä. Extraa noilla reissulla oli mökki, jonka saunaa saimme harjoituksien jälkeen käyttää. Kiitos kuuluu paikalliselle poliisille, Sakari Jussilaiselle. Noilla reissuilla kasvoi sekä porukkahenki että kunto. Mainittakoon vielä, että yhdellä harjoituskerralla meidät bongattiin esiintymään silloiseen suosikkisarjaan Metsoloihin. Olemme siis tehneet sauvarinnettä miljoonayleisön edessä – ja vieläpä luonneroolissa.

Jani Järvelin

 

 

TAPAHTUMAT